Meillä siis hyvä vetokeli tarkoitti tänään tuulta ja tuisketta ja auraamattomia teitä. Kuukauteen ei olla vetämään päästy ja eilen jo mietin, että joskohan pääsisi... Eilen kuitenkin jätin vielä välistä, koska kevyen liikenteen väylällä oli vielä hieman liian vähän lunta osassa reittiä ja yöksi luvattiin kuitenkin lisää lumisadetta. Niin sitä lunta sitten oli yöllä tullut. Heti sängystä noustuani vilkaisin pihalle ja samantien lähdin valmistautumaan vetolenkille.
Kun kaikki oli valmista ja koirat valjaissa ja liinassa, potkurikin valmiina lähtöön, sai koirat lähtökäskyn ja kyllä sitä sitten lähdettiinkin! Pihatielle kääntyessä pitää itse aina hieman soveltaa kyydissä olemista ja saa jopa hieman juoksuaskeliakin ottaa, jotta ei ihan nurin oltaisi.
Näkyvyys oli heikko, joten oli ihan hyvä, ettei vastaantulijoita ollut. Muilla oli varmaan sen verran itsesuojeluvaistoa ja mukavuudenhalua, että me hullut saimme ihan rauhassa edetä.
Töitä Riki ja Ada sai tehdä kunnolla, koska potkuri ei hiin helposti edennytkään auraamattomalla tiellä. Ja pitkän tauon jälkeen edettiin muutenkin hieman rauhallisemmin tänään.
Kokonaisuudessaan lenkki meni hyvin. Molemmat tottelivat käskyjä, pysyivät reunassa, jatkoivat matkaa käskystä, jos jokin muu rupesi enemmän kiinnostamaan, kääntyivät sinne minne pitikin. Paitsi kerran, kun oltiin melkein kotona. Riki ja Ada meinasivat oikaista eräästä kohdasta, annoin seis-käskyn ja käskyillä sain koirat komennettua oikealle reitille. Enkä kertaakaan siis noussut itse omalta paikaltani koiria ohjaamaan! Jäipähän hyvä fiilis! Ja olen myös yrittänyt opettaa koirat siihen, että vien ensin toisen pihaan ja toinen saa jäädä vielä paikalleen odottamaan potkurin eteen. Koska Adasta on tarkoitus jatkossakin johtokoira tehdä, on Ada siis se, kenet ensin otan valjakosta pois. Ja Rikihän malttoi odottaa paikallaan sitä, että kävin Rikinkin hakemassa pihaan. Olin kyllä todella ylpeä meidän kaksikosta tänään!
