Kuulumisia

Oon luonteeltani helposti kyllästyvää sorttia. Siksi samat lenkkireitit saa minut kyllästymään hyvinkin herkästi. Kaiken huipuksi talvella lenkkireitit vähenevät huomattavasti hiihtolatujen tieltä. Nytpä siis aloitettiinkin vaihtelun vuoksi lenkit umpihangessa. No, oli metsässä pientä polun tekelettä, mutta oli se silti näky, kun yritin pysyä pystyssä koiran painellessa hyvää vauhtia hihnan toisessa päässä... Lenkki oli lyhyt, mutta sitäkin raskaampi niin minulle kuin koirallekin. Mutta nautittiin molemmat huomattavasti. Umpihangessa käytiin porukalla uudestaan, kun mies kotiutui viikonlopuksi. Taktiikka pystyssä pysymiseen olikin jo paremmin hallussa. Pakkanen on kaatanut puita metsässä ja yksi olikin esteenä polulla. Meidän poitsu, joka välttelee hyppimistä ja esimerkiksi kiipeää autoon hyppäämisen sijan, hyppäsi muuta yrittämättä rungon yli. Korkeutta oli ainakin 40 senttiä. Oli muuten namin arvoinen suoritus. Katsellaan jos viimeistään kesällä hyppimisen ottaisi oikein tavoitteeksi. Agilitya olisi kiva joskus käydä kokeilemassa. Ei pitäisi olla vaikeaa opettaa Rikille agilitya, kun opettaminen on ainakin muuten ollut erittäin helppoa Rikin kanssa.

Jotain kiinnostavaa siellä hangessa oli...

Polulle kaatunut puu, jonka Riki niin hienosti ylitti hyppäämällä.

Käytiin myös koirapuistoilemassa taas. Alkuun saimme olla kahden Rikin kanssa. Kiersimme hieman aluetta, koska kyseinen puisto ei olekaan mikään hirveän pieni. Riittää tilaa temmeltää. Lopulta Riki sai haaremin, kun pääsi kahden pienemmän nartun kanssa leikkimään. Toinen oli nelikuinen sakemanni, jonka kanssa Rikillä oli kovat painit. Siinä sitten ihmeteltiin, kun Rikin naama alkoi täyttyä veritäplistä. Pienemmältä oli ilmeisesti irronnut hammas kesken leikin ja yrittäessään roikkua Rikin naamassa kiinni siirsi veret Rikin naamaan. Naurettiin vaan, että onpa veriset leikit. Mutta eipähän tuolla puolta tuntia pidempään jaksanut olla. Kylmä iski varpaisiin. 

Mutta puistoilun jälkeen käytiinkin vielä Upin-kissan luona vierailulla.

Juna-asemalla on aina mielenkiintoista käydä koiran kanssa. Ikinä ei tiedä, minkälaisia kommentteja siellä saa. Toisinaan ihastellaan komeaa koiraa, lapset huutavat "äiti, kato äiti, tuo koira näyttää ihan sudelta" tai sitten ihmiset ihmettelevät, miten iso koira Riki on. Viime kerralla sain siis kuulla nuo kaksi viimeisimpää asiaa. Ja siinä vaiheessa, kun kertoo koiran olevan seitenkuinen ja yli 30 kiloinen, ilmeet muuttuvat yleensä kauhistuneeksi "miten se voi olla noin iso" -katseeksi! Ja mikä ärsyttää eniten: "onko se husky?" No ei todellakaan ole! Ei minulla mitään ole huskeja vastaan, komeita koiria nekin. Mutta. Siinä vaiheessa, kun eräs mies kertoo heidän koiriensa leikkivän jatkuvasti tyttönsä huskyn kanssa (useamman sellaisen), kuvittelisin miehen näkevän, että meidän poika ei ole husky. Suurin osa henkilöistä, jotka arvuuttelevat Rikin rotua, aloittavat sanalla husky... Onpahan taas koira-asiantuntijat liikenteessä... Eipähän siinä. Mielenkiintoisia vaihtoehtoja ovat myös harmaa norjanhirvikoira sekä lapinporokoira. Muutama ainoastaan on ehdottanut muuttia ja yksi jopa samojedia. Siitä sain ihmetyksen aiheen monelle päivälle. Miten joku pystyi keksimään, että Rikissä on samojedia?! Eräs jopa oli kovasti sitä mieltä, että tottahan toki te alatte näyttelyissä käymään, kun on noin komea koira. Niin, no sekarotuinenhan tämä kyllä on... Eikä taida ihan muutin rotumääritelmä täysin täyttyä Rikin kohdalla, vaikka kovasti yhtäläisyyttä onkin.

Ja sitten kissat. Pääsin perjantaina töistä melkein kaksi tuntia aiemmin kuin olisi pitänyt. Kotiin tultua kurkkasin varovasti olohuoneeseen, jossa Smirrellä ja Rikillä näytti jääneen jokin juttu kesken tultuani. Ja Smirren ilme vaikutti juurikin siltä, että päässä raksutti ajatus "prkl, se tuli jo". Rupesinkin miettimään, että turhan takia on Rikiä syytetty kaikista tuhon jäljistä. Ilmeisestikin Smirre ja Riki tulee paremmin juttuun kuin olemme ajatelleet ja mokomat villitsevät toisiaan. Siinä sivussa taitaa sitten kaikki tuhotkin tulla. 

Ja Smirre edelleen... Arkipäivinä saan nukkua rauhassa. Hyvä jos edes jalkopäähän tulee kissat nukkumaan. Mutta kun tulee viikonloppu ja mies kotiin, kissat ilmestyvät heti sänkyyn. Ja mikä erikoisinta, viime viikonloppuna heräsin molempina öinä kesken unien ja tajusin Smirren makaavan mahani päällä. Mitä ei siis yleensä tapahdu. Miehen rinnan päällä nukkuu molemmat kissat mielellään, mutta ei minun. Liekö pyörin niin paljon vai mikä on. Mutta jotenkin kummallisesti minusta on nyt tullut viikonloppuisin Smirre magneetti...

Ja vielä Rikiin. Tänä aamuna sain lopulta tarpeekseni ja illalla iskin koiran piuhaan kiinni takapihalle. Lumesta ollaan siis aita rakennettu, jotta koira saisi olla irti takapihalla, mutta tänään sain tarpeekseni yrittäessäni saada koiraa sisään.. Ei tule kutsusta. Kun yrittää saada kiinni, livahtaa ja ottaa leikiksi. Ennen töihin lähtöä minulla harvemmin on vielä energiaa saati aikaa kinastella koiran kanssa tuolla tavalla. Toisinaan auttaa, kun menee itse sisään ja sisältä kutsuu Rikiä. Mutta toisinaan taas ei. En tiedä, mikä tähän ongelmaan auttaisi... Koirapuistossa ei ole samaa ongelmaa, kun toinen on jo sen verran väsynyt, kun ollaan lähdössä. No, jospa se tästä ajan mittaan helpottuisi... Parin viikon päästä mies kotiutuu lopullisesti ja toivon, että yhdessä selvitetään tämä ongelma. Tai jospa koko ongelma poistuisi ja olisikin ainoastaan Rikin tapa osoittaa mieltään. Toivotaan.