Sosiaalistamista

Kävimme eilen äitini luona molempien koirien kanssa. Rikille ei tarvinnut sanoa kuin oikeat sanat ja toinen aloitti heti vinkumisen kotona, kun tiesi minne olemme menossa. Autossa oleminen meni taas hyvin Adalta eli ei reagoinut mitenkään. Siellä takana vain Rikin kanssa alkuun istuskeli ja sitten makoili loppumatkan. Perillä Riki pääsi ensin autosta (Ada ei oikein ymmärrä, että verkon yli ei pääse, vain ali. Kontin ovi taas jäässä, joten pitää takapenkit kaataa, jotta koirat saa autoon ja sieltä pois.)  ja hirmuista vauhtia pyrki sisään. Riki reagoi aina erittäin innostuneesti äitini luokse mennessä. Lopulta Adakin tajusi, miten kontista pois pääsee. Malttoi jopa tarpeensa tehdä, mutta sisään mennessä tuli pieni ongelma. Äitini luona ulko-ovet aukeavat eri suuntaan kuin meillä kotona, eikä Ada alkuun ymmärtänyt asiaa vaan pyrki väärältä reunalta sisään. Minun piti suuntaa näyttää ja pääsimme lopulta sisään. Alkuun Ada säikähti, kun Huli tuli innostuneena nuuhkimaan, mutta muutenpa Hulia ei Ada kiinnostanut yhtään. 

Tällä kertaa Ada innostuneena tutki paikkoja ja Upikin tuli katselemaan, mikä kylään tuli. Isommat pojat laitettiin taas pihalle niin Ada sai rauhassa tutkia. 

Mikähän siellä on...

Liikkuva pahvilaatikko! Parempi lähteä karkuun!
Kyseessä siis Upin piilo.

Ai niin, täällä sai nameja paljon!

Tätä tehdään kotonakin...

Ja lauma koossa! 

Riki ei ole vielä kertaakaan kulkenut äitini luona portaita yläkertaan loppuun asti. Mutta mitä teki Ada? Neiti oikein livahti portaisiin ja kieltäessäni lisäsi vain vauhtia. Sinne se sitten livahti useampaan kertaan. Alas ei sitten millään olisi halunnut tulla, mutta itse tulin perässä ja annoin vauhtia pienesti tönimällä takapuolta. 

Tällä kertaa Ada teki muutakin kuin nukkui ja myös
Upikin sai huomionsa

Ennen kotiin menoa kävin hakemassa valmisruokaa. Odotellessa Adan kanssa vietimme aikaa kaupan parkkipaikalla. Innoissaan seuraili muiden menoa. Paikka oli kohtuu rauhallinen, joten ei paljoa pelättävää ollut. Pari koiraa meni ohitse ja mielenkiinnolla niitäkin seuraili. 

Näin meillä kerjätään nakkia.

Kävimme tänään hieman lisää sosiaalistamassa Adaa. Otin tällä kertaa vain Adan mukaan. Suunnitelmissa oli käydä paikallisessa Mustissa ja mirrissä ostoksilla ja kaupungilla kävelemässä. Ensimmäistä kertaa Ada sai matkustaa auton kontissa yksin. Ja siitähän se huuto syntyi... Huutaminen kesti kuitenkin vain ensimmäiset viisi kilometriä ja siellä sun täällä hieman lisää. Kävin ensin hakemassa lisää ruokaa Adalle. Mokoma kun on saanut melkein kokonaan tyhjennettyä ensimmäisen 10 kilon säkin... Sen jälkeen suunnattiin Mustiin ja mirriin. Adaa pelotti hirvittävästi parkkipaikalla. Häntä koipien välissä yritti takaisin autoon kiivetä ja sen jälkeen säntäili minne sattui. Kannoin lopulta liikkeeseen sisään ja siellä tuttua myyjää odotellessa rauhoittelin toista. Myyjät hieman alkuun silittelivät Adaa, minkä jälkeen neiti alkoi hieman rauhoittua. Kävimme sovittamassa huomiohuivia Adalle. Parempi vaihtoehto kuin Rikin vanha, Adalle reippaasti iso heijastinliivi, kun en kuitenkaan vielä raaski ostaa omaakaan, kun kasvaa niin paljon niin nopeasti. Ostin myös kunnon hihnan vetoon, nameja, aktivointikuution Adalle yksinoloon (pallo on liian helppo versio Adalle) ja hammastikkuja. 

Ada lopulta rauhoittui täysin liikkeessä. Ihmisiä yritti päästä tervehtimään ja namejahan siellä on aivan valtavasti! Piti kunnolla lyhyelle Ada ottaa, kun olisi varmasti mennyt syömään kaikki tarjolla olevat namit. 

Mutta sieltäpä siis suunnattiin kaupunkiin... Alkuun Adaa pelotti taas hirvittävästi kaikki äänet ja ylimääräiset liikkujat. Pyöräilijöitä meni paljon ja ne olivat erityisen hirvittäviä. Ihmisiin ei oikein alkuun tiennyt, miten ragoida. Kävelimme joen vierustaa ja lähimpiin autoihin oli matkaa parisenkymmentä metriä. Lopulta Ada rauhoittuikin hieman ja namien avustuksella rohkaistui etenemään.

Mutta voi että, kun pääsimmekin sillan luokse... Se se vasta olikin hirveintä ikinä! Siinä vaiheessa Ada panikoi erittäin pahasti ja lähti pyrkimään takaisin autolle. Yritimme kuitenkin alittaa siltaa, mutta heti toisella puolella Ada pisti stopin. Siinä paikallaan olimme jonkun aikaa, jotta Ada hieman rauhoittuisi ja lähdimme takaisin autolle. 

Mutta eihän siitä enää mitään tullut... Toinen veti hihna kireällä eteenpäin. Kielsin ja pysähdyin aina. Odotin hihnan löystymistä ja jatkettiin matkaa. Matkaa kaikkinensa oli varmaan maksimissaan kilometri, mutta autolle meneminen vain kesti ja kesti, kun toinen ei millään rauhoittunut kokonaan. Kiire oli hirmuinen. Vastaan tuli kävelijöitä, pyöräilijöitä, hiihtäjiä ja muita koiria. Käskin Adan aina vasempaan reunaan, mutta yllättäen pyrki kuitenkin esimerkiksi koirien luokse. Pääsimme kuitenkin ohi moikkaamatta. Välillä Adan ajatus siirtyi muuhun, mutta lopulta palasi aina paniikkiin. Tunnustan, että lopulta meni hermot... Otin Adan kainaloon ja kannoin parkkipaikalle, jossa auto oli. Kannoin vain maksimissaan sata metriä ja annoin parkkipaikalla kävellä itse autolle. Siellä eteneminen oli jo hieman rauhallisempaa. Olisin varmaan vieläkin kaupungissa Adan kanssa, jos en olisi lopulta kantanut... 

Mutta jospa ensi kerralla taas hieman paremmin. Voisi ajella lähiaikoina varta vasten tuohon meidän lähikaupalle autolla Adan kanssa ja siellä sitten pyöriä katselemassa maailmaa. Ja jossain vaiheessa taas voisi kokeilla sinne kaupunkiin menoa, josko hieman rauhallisemmin neiti reagoisi. Ajattelin, että joen varrella olisi rauhallisempaa, kun ei olla aivan keskustan sykkeessä ja väkeäkin olisi vähemmän. Väkeä oli kuitenkin sen verran tarpeeksi, että toinen säikähti. 

Pelasta!

Katsellaan mitä neiti ajattelee tiistaina eläinlääkäristä... Pitäisi saada konttikin sulatettua, jotta saataisiin Riki kannettua autoon leikkauksen jälkeen...